Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.
Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että häntä niin rakastettiin", sanoi hän.
"En minäkään", mumisi donna Mikaela.
"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."
Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai jatkaa puhettaan.
"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina siitä saakka kun hän oli noin pieni."
Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.
He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.
Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi, kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"
Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.