"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".
Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle. Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.
Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin kahdeksankymmenvuotias mummo.
Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla, että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."
Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa, tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen samalla, tahtoiko hän murhata hänet.
Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.
Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.
Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia noita köyhiä.
Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata häntä!
Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki lopussa.