Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi heijastanut tulipalon lieska.
Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella. Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut kärsiä niin hirmuista tuskaa.
Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut. Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.
Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen hänen puolestaan.
Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka aikoivat kilpailla.
Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli Diamanten raatihuoneen vartijan poika.
Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.
Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.
Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä, ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.
"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.