"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa palmikostaan".
Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa kalisivat pelosta.
Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain muitten esitysten kertaamista.
Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman väriä.
"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"
Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse oli nähnyt.
Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan Diamanten kapinallisia.
Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.
Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja, niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.
Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu, jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.