'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse, jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.
Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet kahden naisen asunnosta'.
Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä, ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa hänen rakkaansa oli?
Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen. Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.
Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.
"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen, kulki silloin ruumissaatto.
"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen. Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen, joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.
"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi: 'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."
Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.
Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.