Ja tästä kuolleesta hän oli sanonut: "Minä rakastan häntä!"
Veri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet vuosivat. "Se on elämää, elämää", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän tahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. "Elämä on taas tullut luokseni. En kuolekaan."
Pienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli antanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä alakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.
TOINEN KIRJA.
"Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille."
Ensimäinen luku.
SUUREN MIEHEN PUOLISO.
Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa
Diamanten ympärillä.
Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.
Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä näkisi kaikkialla.