Mutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi kuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.
Hän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa vaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen suunnitelmiinsa.
Mihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä, liian köyhiä.
Sindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät saisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri, ei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet. Ei yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli mennyt, naurettiin hänelle.
Vai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi olla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa saattaisi nainen järjestää sellaiset?
Mutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat häneen.
Hän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen puotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja. Hän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla myyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan, mutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan istuutua odottamaan.
Silloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion puolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen sukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan huulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että osasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari Pamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja hän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.
Mestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon, niin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja tahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi ulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota. Hän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari taas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli donna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan kasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin ettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna Concetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari Pamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista, eikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle, vaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon nauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.
Kun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa saisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin päivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.