Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano. Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.
Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie
Catanian ja Diamanten välille.
Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.
Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.
Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.
Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli ensimäinen tehtävä.
Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" — "Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." — "Se on sinun tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." — "Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" — "En mitään."
Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.
"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?" — "En, en tahdo." — "Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?" — "Sen, joka noin äsken on kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään."
Donna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä suuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset ymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi Diamanten.