Kas tämmöistä niistä kerrotaan.
Mitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän kulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo. Hän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.
Naiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen suljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan oikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun hän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on kaikkien naisten laita.
Mutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita korkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja kymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain halutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut joutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.
Olihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli englantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin ensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko Diamante ei olisi riittänyt hänelle.
Totisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän oli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon täytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan torille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja lakaisemaan joka päivä!
Kun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen ovensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla. He olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa palvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin, voidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, hän ratsastaisi sillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja kodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä hänet Randazzoon tai Nicolosiin.
Me olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja sokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat valkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.
Hän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen ympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata etsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia muutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten. Korallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen ympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan Dionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja jokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien pimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla ilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.
Olihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet ja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli kaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut englantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo Favaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut suuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan murtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan. Hän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.