Diamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia kauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei kukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs. Kohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi hänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti mantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä olivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän rupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja hallita kuningaskuntaansa.
Ei koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa tässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi signore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan joka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin vetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään kaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla ehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.
Mutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan ja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!
Hän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli kreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku entisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan kuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?
Hän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin portailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli postitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella kasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee kreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä, ja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet pommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja vanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.
Tuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein Diamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa kehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin suuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen mandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta. Kaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa pään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää päivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja jolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja saapuneet kestiin.
Siinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan. Kellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa englantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.
Hänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori täynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä ne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut koko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä oli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja jakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä kylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.
Niin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä oli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset vuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San Pasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä Diamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka paljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella, tarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.
Mutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä Signorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta vallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä. Hän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli jäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.