Köyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.
Ne eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.
Esiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus
ylistyssanoja.
Joku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä jumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä silmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka se hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.
Siitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan hän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan arkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän oli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä rakastivat.
Hän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle näyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia uhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan kaikkea mahdollista kunniaa.
Se riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea maan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.
Se olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri sivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui voitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa juuressa.
Hän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla miellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt täällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista säveltä myöten.
Tietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän oli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän oli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan ilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset tunsivat joka säveleen.
Siellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä irvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin englantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa niin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa käsiään.
Sitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä ne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla kärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna Tura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei ainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei ainoatakaan puhdasta ääntä!