He olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että he olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten olisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta saataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he saisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja kaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun? Eiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.
Englantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi voidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti tapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun. Hän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.
Kun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen suosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja kuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän naurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se tarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä näytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.
Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla köyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä kerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis! Da capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän, englantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi myrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki heidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet lavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti käydä esiin petojen nieltäväksi.
Myrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka alkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin peloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän antaisi myöten.
Hän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten. Sääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat pitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden että pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen muukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä peloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.
Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.
No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.
Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni naimisiin hänen kanssaan.
Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla, vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.