"Niin, ihmisiä!" sanoi ukko. "Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku lähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää avukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San Antonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne edestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin."
Ja Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi valita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna Mikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa kirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän sanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi apua vaille.
Donna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä, että hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä rautatiellensä.
Mutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen suurilla, selvillä kirjaimilla: "Lahjoja Etnanrautatielle." Ja hän kiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.
Tästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso, donna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San Pasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.
Syksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään huonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli rahanpuute.
Don Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen pienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois pari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.
Mutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä hetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta lyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten kruunujen kultauksessa.
Ehkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta nukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin. Ja se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain pojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy säästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.
Yhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän jatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut niitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka tavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.