Mutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi.
Viimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö Gaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt, ei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä kaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.
Senjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi työskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä Diamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän itse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa tehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään. Puodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani Pieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä maalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä Lucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja näkinkenkärasioita.
Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä hänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä auttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla, että hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle naiselle.
Juuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti signoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.
Kerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan tämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja osoitti kaljua päälakeansa.
"Katsokaa minua, donna Mikaela!" sanoi hän. "Yhtä kaljuksi tekee tämä rautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut."
"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?"
"Donna Mikaela", sanoi ukko, "eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen yritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?"
"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice."