Fra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja kuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata eroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että tämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi ollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.
Silloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa kohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.
Heti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt tauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui lehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.
Kaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan kirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.
Neljäs luku.
VANHA KÄRSIMYSHISTORIA.
Diamanten kesäpalatsista lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano Alagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa ei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.
Sillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin se olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se lahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.
Hän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut kuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut pettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään ikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään siitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan siihen osaa ja ohjaamaan sitä.
Hän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten aina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei ketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta onnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään eheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.