Tullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja hieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea häntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat korkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina kadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa kahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän vältti kaikki esteet.
Ja talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät vanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin pysähtyi.
Hän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta balkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan rengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut esiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.
"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä puhua teidän kanssanne."
Kun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä hengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat ruusut.
Kuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut neljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.
Silloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan kuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen päällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei ollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.
Fra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi lähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä se kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.
Ja donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan aamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.
Kun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta, kertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä, että se oli ihmeitätekevä. "Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä", sanoi hän.