Ei heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies eikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt houkuttelemaan katsojia.
Silloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon rukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut rukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi kirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli hän huomannut, että kirkon ovi oli auki. "Minkätähden San Pasqualen kirkonovi on auki?" sanoi donna Emilia. "Sitä ei ole sattunut minun päivinäni." Ja hän astui kirkkoon.
Siellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri kollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja sormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen luokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti tämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva tahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän kaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu kuvan viereen.
Lopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse ja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva tahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka ilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.
Hän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha Assunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja donna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella äänellään: "Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan kärsimyshistorian." Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta sanoi tosiaankin "Vanhan kärsimyshistorian".
Donna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti. Hänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin nopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän viimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja suuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut monta peninkulmaa.
Kun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta päätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don Antoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään. Päälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se oli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian poissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut ne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan sitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis ja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa Rolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että hän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran. Mutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin mietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen puutteessa, vaan uusien aiheitten.
Kun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.
"Katso tänne, don Antonio Greco", sanoi hän, "minulla on käsissäni kultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!"
Ja hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja minkä neuvon hän oli saanut.