* * * * *
Mutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan aamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin reipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin San Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella, olisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta San Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri esiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä kimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan kirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät myös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan yläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin. "Mehän näytämme nuorilta poikasilta", ajatteli ukko, "meillä on vielä pitkä jono vuosia elettävänämme".
Mutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa rinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli kutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa kävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän ei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi merkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa, sitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja kietoi kaapun ympärilleen.
Hänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja sanonut: "Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice." — Hän nyökäytti vastaan maatessansa siinä. "Olen valmis, en petä sinua."
Fra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän ei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli. Nyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon ja luostarin voimassa hänettäkin.
Hän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli kutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.
Siinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan puoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui, ettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että hän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä. Hänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä lähettää niitä hakemaan.
Maatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja enemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä, ikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi kääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.
Hän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa olisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa oli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä, että köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna Mikaelan asia edistyisi.
Astuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin juurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.