Mies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden esille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina heidän välillään.
"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?" — "Koetan uudestaan huomenna." — "Ettekö sitten ole tuntenut minua?" — "Olen, olen nähnyt teidät ennen Cataniassa." — "Ettekö pelkää jettatorea, te?" — "Ennen kyllä, lapsena." — "Mutta nyt, ette nyt pelkää?" Donna Mikaela jätti vastaamatta. — "Pelkäättekö itse?" sanoi hän. — "Sanokaa totuus", sanoi toinen kärsimättömänä. "Mitä aioitte sanoa minulle, kun toitte minut tänne?"
Donna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa jotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen mieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän katsoi Kristuksenkuvaan. "Vaaditko sinä sitä?" tuntui hän kysyvän. "Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on sama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni."
"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin", sanoi hän.
— "Niin, näettekös, ette uskalla." — "Aion rakentaa rautatien,
tiedättehän?" — "Tiedän." — "Tahtoisin, että te auttaisitte minua."
— "Minäkö?"
Nyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän ihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.
"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän, ettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan parempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte sulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne."
Mies katsoi häneen melkein ankarasti. "Tiedättekö te, mitä sanotte?" — "Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö." — "Juuri niin, liian rohkea pyyntö."
Ja sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.
"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin". Donna Mikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut itseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti kestää ystävällisenä. — "Minun juhlani on pian täydessä käynnissään", sanoi hän luottavasti.
"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!" sanoi mies. "Viimeinen, josta ihminen lakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa itsestään."