Seuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä.
Eikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.
Yhdeksäs luku.
PALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.
Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.
Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.
Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin, hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.
Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa, mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla kuin Palermon sarasenilinnassa.
Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.
Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.
Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan. Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.