Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin läpipääsemättömästä muurista.
Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.
Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin poistuisi.
Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua suojelkoon!" sanoi hän.
Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa. Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin petoeläin ennen hyppyä.
Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.
"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa hänelle.
"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"
Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.
Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja hänet saatiin kiinni.