Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."
Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan minua!" Hän viittasi kuvaan.
Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia", kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen säpsähtäen. — "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet tahdo."— "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. — "Minä tiedän yhden, joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta viedään lapsi", lisäsi hän.
Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi, kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän, mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".
"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen. "Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala, kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. — Kun sinä tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."
Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan. Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois. Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!' Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain ulkopuolella!
Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.
Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista, niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.
Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan. Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat loukanneet miehensä kunniaa.
Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen, kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli verikoira.