* * * * *
Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta. He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.
He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä, jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo Indian.
Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.
Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.
Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä, joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.
Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren. Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.
Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa. Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.
Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.
Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.