Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä, vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista. Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä työskentelivät.
Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu. "Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa." Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."
Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää, Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."
Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.
Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.
Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio, tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on ollut.
Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen nopeasti Mongibellon huipulle.
He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä. Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.
He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja kastanjoitten.
Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua, niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista metsämaata.