Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä. Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on ruvennut kernaasti juttelemaan.
Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin, ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä vuorenhuippu.
Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!
Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö. Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas, rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita? Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin Etnalla?
He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon. Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata heidän jalkojensa alla.
Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin portille.
Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään nousta kukkulalle.
Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo, ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.
Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi hänen suuruutensa.
Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.