Mutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli muuttumassa siinä seistessään?
Hänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi kirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat donna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa donna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen sanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä voitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia pelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.
Mutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat edelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden säteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen, ettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta sanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut taivaasta maan päälle.
"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan", sanoi hän ja pani kätensä ristiin kuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja tärkeimmän.
"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja", sanoi pater Gondo. "Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan pois."
Donna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. "Voitko antaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi raastetun olennon elämälle?" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli ylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat, kuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien. Gaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna Mikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.
Donna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä hän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon ympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä uudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä usko ja tämä ilo vallata hänetkin?
Hän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään arvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi kuin tällä hetkellä.
Pater Gondo kumartui tulta kohti.
"Sanon teille kerran vielä?" huusi hän, "jos yksikään ainoa astuu esiin ja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta tätä".