Silloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa.
Siihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.
"Gandolfo, Gandolfo", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet vierellään.
"Mitä, donna Mikaela?"
"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!"
Munkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei kukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä eteenpäin.
Pater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.
Huomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen kasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante tästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta sielujen herran.
Donna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä kiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten sielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin tapahtui.
"Näetkös, Antikristus", sanoi pater Gondo uhaten, "ettei kukaan ole ajatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. — Sinun täytyy kadota."
Sitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.