KEISARIN NÄKY.
Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja Herodes kuninkaana Jerusalemissa.
Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.
Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi. Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset uskaltaneet levittää tuoksuaan.
Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.
Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia. Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä, ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.
Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin uhraamiseen.
Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että jotain erikoista oli tapahtumassa.
Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten, että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle. Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha sibylla.
Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen. "Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"