He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön. Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain, hän, tällaisena yönä!
Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa täytyi olla tapahtumaisillaan.
Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.
He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan tervehtimään hänen haltijaansa.
Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.
Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle ihmisten viereen.
Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.
Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.
Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä, joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin avaran aukean yläpuolella.
Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.