Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.
Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut. Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu, ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmeestä.
He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä. Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien säteilystä.
Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla, voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa. Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäille.
Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala, jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."
Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.
Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän osoitti kauas itään.
"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.
Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.
"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala, jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"