"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.
Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon
Palmerin jutusta.
"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti, "teemme siitä tässä selkoa".
Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.
Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.
Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.
Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.
Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua, kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"
Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri oikeudenkäyntipäiväksi.
"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta minun täytyy mennä oikeussaliin."
Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa Alfarille.
Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain yliluonnollista.