Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin, päinvastoin.
"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.
Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän. Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.
Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.
Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.
Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.
Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti hän hänet.
Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren ikään.
Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.
Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.