Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin? Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina, panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut toisten rahoja.
Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli puhunut.
Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.
Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi myrkyttää hänet.
Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi kuolemantuomiotaan.
"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.
"Sinä tapat minut."
Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.
"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.
"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.
"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni, ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.