DON MATTEON TEHTÄVÄ.
Tulipa sitten muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.
Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan, ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä, aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.
Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen. Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua niihin.
Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella. Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä. "Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu vankeudessa?"
Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka, jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.
Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän. Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.
Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen. Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.
Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa: "Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä, vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.
Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta voimaa pelastaa hänet.