Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät. Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.
Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä. Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan: "Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että minuun katsellaan?"
Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset kasvot, sellaiset kasvot!
Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"
Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille kohosi tumma puna.
"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui jokaista sanaa, minkä oli puhunut.
Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.
Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan lähteä matkalle.
Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka isä oli varas.
Kuudes luku.