Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat, jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan. Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli ollut verrattoman iloista.
Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin. Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä. Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.
Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin hitaasti ja kumarassa?
Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut: kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!
Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja saavutti hänet aivan kirkon ovella.
Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy", oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää teille erään pyynnön."
Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.
"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt viedä teidät hänen luokseen!"
Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa don Ferrantea.
Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli suudellut häntä molemmille poskille.