Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi, ja hänen kasvonsa loistivat.
Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.
Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.
Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut. Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.
Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä, oli kaunis hymni tulvinut yli torin.
Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara, jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri. "Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön meri".
Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla kauniin Favaran kanssa.
Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut, katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin, huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."
Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta joka päivä.
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt, että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.