Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään lisättävänä.
"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna Mikaela. — "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" — "Köyhiä vanhuksia?" — "No, ei niin rikkaitakaan." — "Ei kai niillä ole yksityisiä huoneita?" — "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." — "Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" — "Ei, ovat ne posliinia." — "Mutta ei ole pöytäliinaa?" — "Herra Jumala, jos pöytä kerran on puhdas, niin!"
Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere Palmeria."
Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi, mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi viheliäiseksi kauppiaaksi.
Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.
Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä "Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista, ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:
"Onko sinulla jotain isää vastaan?" — "Hän käy liian kalliiksi." — "Mutta olethan sinä rikas." — "Kuka sinulle on sellaista uskotellut? Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" — "Säästä sitten ennemmin jossain muussa." — "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on saanut tarpeeksi lahjoja." — "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!" — "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla ennallaan."
Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.
"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" — "Tiedän kyllä." — "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?" — "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani on." — "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä saanut." — "Sen tiedän." — "Ja että minä muutin tänne Diamanteen, jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" — "Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." — "Kun tämän kaiken tiedät, etkö pelkää tehdä mitään isälleni?" — "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."
"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. — "Olet kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. — "Eikö sinusta ole ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa? Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"