Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.
"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via
Etnealta!" — "Kyllä muistan." — "Täällä vuorella on toinen tapa.
Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.
Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille
saamme."
Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta, mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin tähdet, katsoivat häneen.
"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi. "Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut." Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen sanon hänelle, vai sanotko sinä?"
Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."
"En, en minä saa", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen lyhytaikaista voivotusta."
Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä, kuka auttaisi.
* * * * *
Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen on sen tarina.
Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan, lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi. Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta, vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.
Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi, mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.