Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin! Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.
Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!
He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se häikäissyt silmiä.
Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi mustaa madonnaa.
Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.
Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi Jumala, oi Jumala!
Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa madonnaa enemmän kuin mitään muuta.
Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee minut mielettömäksi. En nuku koskaan."
Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.
Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.