Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.
Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.
Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju liikutus valtasi hänet.
Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.
"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"
Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. —
Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli kesäpalatsiin puhumaan hänelle.
Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän piti paeta hänen kanssaan.
Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän oli päässyt selvyyteen.
Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen. Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu, häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela, oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.