"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."
Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.
Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.
Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.
Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää. Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.
Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta, kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku jäähyväissana rakkaille poissaoleville.
Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin yhdessä, jos jotain tapahtuisi.
Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä. Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.
Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.
Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, — palatsissa ei enää asu muita kuin kerjäläisiä, — joka itsekin on kerjäläinen ja käy puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.