Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.
Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.
Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.
Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona sateessa, koettivat tehdä samoin.
Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.
Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.
Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna
Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.
Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt, että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.
Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset kuolisivat vuoden kuluessa.
Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"