Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.
Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.
Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San
Pasqualen kelloissa.
Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä koskaan olla surullinen.
Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?
Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta hänen kanssaan.
Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."
Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.
Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas, sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa, mutta toisen ja kolmannen…
Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään, vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.