San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset, jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.
Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.
Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta paremmin kuin San Pasquale.
Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta, olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat, portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.
Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.
Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva, jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli lahjoittanut hänelle rikkautensa.
Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri
ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.
Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta
Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.
Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.
San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.
Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi ruveta soimaan omasta voimastaan.