Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni, ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa Jumalan ääntä.
Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.
Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.
Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta olivat johtaneet kaupunkia.
Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"
Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti, seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.
Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä, aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia sanaakaan sanomatta.
Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don Ferrante saisi rangaistuksensa.
Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.
Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa, vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.