Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".
Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi, etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä. Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin jälkeen.
Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa, niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta Kapitoliumilla."
Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän. "Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki. Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta. Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."
Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun valtakuntasi täytyy pysyä."
Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.
Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.
Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin suurena kunniana Jumalan edessä.
Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.
Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja myymään sen hänelle.