Mitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että jotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että työläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin katuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat matkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi donna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne yllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon. Kuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian kuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?
Donna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän. Hänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä enemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.
Giannita koetti häntä rauhoittaa. "Ei meillä täällä Diamantessa ole mitään sosialisteja", sanoi hän. "Diamantessa ei ajatella kapinan nostamista." Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt, mitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä nurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon kuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian Masanielloksi?
Jos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen Diamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli tulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin balkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat väittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti aamun sarastaessa.
Eräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita ihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset kasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli väljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä kuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.
Giannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan autioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja tulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo alkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi täynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.
Donna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että ne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat liinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat vuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat Diamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät kaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon etupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.
Donna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don
Ferrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen.
Hänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan
hengenvaarallista.
Hän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä siihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset viimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli vanhaa, kunnioitettua sukua.
Istuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja lukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona. Ei hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi työhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja rauha.