"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut vierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut hallitsijansa! — Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät ohikulkijat. — Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun suruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. — Mitä, ovatko valkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun suvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni, mieheni."
Vanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela puhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen valitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen menettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat kadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä aikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään miestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen, köyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät merkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia, koskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille elämisen oikeutta.
* * * * *
Oli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin päiviin.
Yhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja. Kerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton kivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan piti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.
Kerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa oli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja karkoittanut tullimiehet.
Tiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista toiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä sadoittain.
Jokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa noitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.
Koko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin ennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska kasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja pelkoa.
Viimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli koskenut Gaetanoa.