Sillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano oli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna Mikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä, että hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.
Samalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa, jos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle. Hän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.
Mutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä kesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. "Missä Gaetano on, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?"
"Oi, Mikaela", vastasi Giannita, "mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan, sitä parempi se hänelle".
Hän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä, että Gaetanosta oli tullut sosialisti.
"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan", sanoi hän. "Ei hän rukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa kädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei niitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää talonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita mukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään, auttaakseen roistoja."
Giannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi kauhu, kuin koskaan ennen.
Tätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri, Gaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut tätä jo kauan sitten.
Siinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada onnettomuus alkamaan.
Näinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että kaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet kapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa oli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina raukeaisi tyhjiin.